Joulumättöjä

Joulu. Mikä ihana tekosyy ylensyöntiin. Juhla, jonka keskeinen sisältö kulminoituu herkkuja notkuvan ruokapöydän äärellä mässäilyyn. Päivä, jona kenenkään ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa siitä, että tuli taas vedettyä suklaaöverit eikä housunnappikaan enää mahdu kiinni. Se aika vuodesta, kun on ihan ookoo käydä jääkaapilla yölläkin. “Kyllä ensi vuonna minä sitten -- !” kuuluvat jenkkakahvoihin kohdistetut uudenvuoden lupaukset viikkoa myöhemmin.

Joulupöydän kunkku on tietenkin kinkku. Sisältä mehukas ja päältä rapsakka juhla-aterian kruunu. Sinappihunnulla tietysti. On muuten vain kaksi asiaa, joihin sinappi kuuluu: joulukinkku ja grillimakkara - mutta puhutaanpa niistä makkaroista lisää sitten vaikka juhannuksena. Kinkun paistamiseenkin tuntuu olevan jokaisella kokilla vähän omat niksinsä. Itse taisin tänä vuonna paistaa ensimmäistä kertaa tuollaisen oikein ison (7 kg) luullisen sikakimpaleen, kun isäntä sellaisen sai töistä joululahjaksi. Eipä noin suurta mötikkää ole muuten järkeä kahden hengen talouteen hankkia, sillä vietämme jouluaaton yleensä muutenkin sukulaisten luona, jolloin saamme istua valmiiseen pöytään nautiskelemaan herkullisista, rakkaudella valmistetuista pöperöistä. Joten tänäkin vuonna oman kinkun paistaminen jäi joulun jälkeisille päiville. Minua askarruttaneet kysymykset liittyivät luonnollisesti paistolämpötilaan ja -aikaan sekä siihen, paistetaanko pussissa vai ilman, kiertoilmalla vai tavallisesti vastuksilla. Googlettelemalla löytyi onneksi mainioita neuvoja erinäisistä luotettavista lähteistä, joten en ala tähän omia ohjeitani turhaan sepustamaan.

Kinkun lisäksi perinteisistä jouluruuista minulle maistuu erityisesti porkkanalaatikko ja lämminsavulohi. Ja sienisalaattia on oltava! Muista lisukkeista en oikeastaan juurikaan innostu; esimerkiksi rosolli ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini. Kuitenkin lähes kaikkea tarjolla olevaa yleensä maistan ainakin vähän. Siinäpä sitä saakin jo lautasen täyteen. Vain graaviloheen ja silliin en koske, sillä raa'asta kalasta en ole vieläkään oppinut tykkäämään. Ehkä vielä joskus...


Riisipuuro on alkanut maistua minulle vasta ihan viime vuosina. Onhan sitä ihanaa syödä aamiaiseksi jouluaamuna ison voisilmän kera! Ja nyt kelpaa puuroa keitelläkin, kun saimme lahjaksi haudekattilan. Aika ehdoton juttu: tekee puuron valmistuksesta huomattavasti huolettomampaa, kun ei tarvitse pelätä pohjaan palamista.




Olen ehkä siitä epätyypillinen suomalainen, että joulutortuista ja pipareista en tykkää ollenkaan. Kyllä niitä nyt saattaa pahimpaan makeanhimoon syödä yhden, mutta en voi sanoa nauttivani niistä. Tortut sitä paitsi närästävät, ja pipareihin liittyy toisenlainen trauma raa'an piparitaikinan syömisen ja oksennustaudin yhteydestä...

Henkilökohtainen suosikkini joulupöydän jälkiruokaherkuista on niinkin yksinkertainen kuin marjat kinuskikastikkeessa. Siinä on aina sopivassa suhteessa makeutta ja kirpeyttä, ja marjoja vaihtelemalla saa makua säädeltyä mieleisekseen. En tiedä, mahtaako tämä kuulua yleisesti suomalaiseen joulupöytään, mutta ainakin meidän perheessämme tämä on muodostunut perinteeksi.




Ja mitäpä olisikaan joulu ilman SUKLAATA! Mutta se onkin sitten jo aivan toinen tarina, joka ansaitsee oman postauksensa. Stay tuned!

Kaikki tämän julkaisun kuvat ovat minun ottamiani.